29.04.08 tiistai

Eipä tullut kirjoitettua päivisvihkoon niin mitään sitten eilen maanantaina ja syykin selviää pian.

Inoxissa syötiin samosaa, nachoja ja salsaa ja yön oksensin, itseasiassa lensi molemmista päistä yhtäaikaa ja moneen otteeseen... Koitin aina välissä juoda, ensin mehua muttei se pysynyrt sisällä, joten vaihdoin veteen mutta sekään ei sitten enää pysynyt sisällä.  Toisaalta olen miettinyt mistä moine tauti iski, sillä se oli laatuaan ihkaensimmäinen Intiassa ja tää oli sentään 14s kerta ko. maassa. Mitä muuta sitten söin? Sitä Mäkkäriä ja yöllä kadulta ostettuja rypäleitä (pesin kyllä nekin). Itse veikkaan että taudin aiheutti toi salsa vaikka miehelleni ei tullut minkäänlaista tautia, mutta hän ei syönyt hampurilaista, eikä sitä salsaa eli jammastakummasta on pakko olla kyse.

Maanantai aamuna mieheni vei minut paikalliseen sairaalaan ja siellä vietinkin seuraavat 24h. Koko maanantain, iltapäivään asti meni glukoosia ja suolavettä suoraan suoneen. Muistan sairaalaan menomatkasta hädintuskin mitään ja kanyylinlaitotkin on täysin uumenissa. Olin tajuttomana osan aikaa ja aivot ilmeisesti niin vähällä hapella etten osannut puhua maanantain aikana, se oli kauheaa. Varsinkin siinä vaiheessa kun alkoi ymmärtämään mitä multa kyseltiin, mutta vastaamaan en vaan pystynyt. Illalla kun joitain sanoja alkoi voida muodostaa, tuli suusta suurin osa textiä täydeksi siansaksaksi... Pelkäsin jo siinä vaiheessa osaanko puhua enää koskaan... Ois ihan hirveetä tajuta mitä ympärillä tapahtuu, muttei voida kommunikoida mitenkään. Luojalle kiitos, puhekykyni oli normaali seuraavana päivänä eli tiistaina ja pääsin sairaalasta pois. Muistan kuinka näin mieheni itkemässä vieressäni, halusin kertoa hänelle että kyllä tämä tästä, mutta ne sanat puuttuivat. Osasin vain ojentaa kättäni juoma-astiaa kohti ja hän antoi minulle mangomehua, josta sai hieman energiaa ja täytettä vatsaan.

1533186.jpg             Mikä maa. mikä valuutta? Ei tietoa vielä tuossa vaiheessa, mutta onneksi ne sai mut palautumaan normaaliksi...

Intialainen sairaala oli sanoisinko mielenkiintoinen kokemus vaikka ois se kyllä tolla tasolla saanut jäädä kokemattakin. Muistan hyvin hämärästi miten nousimme kerroksiin pienessä, pimeässä hississä ja iltaan asti makasin ensiavun sängyssä, omissa vaatteissa, oli kuuma, autot huusi kadulla ja ikkunasta näkyi Gateway of India. Yöksi päästiin omaan huoneeseen, jossa oli oma vessa. Oli ihanaa vaihtaa väljemmät kuteet päälle. Ensiapuosastolta vessaan oli matkaa liian monta metriä kapeaa käytävää, vaikka tuli sekin reissu pari kertaa tehtyä sitten kun kropassa taas alkoi nestetasapaino olla kohdillaan. Ei varmasti ollut mitenkään asiaan vaikuttamaton juttu, että kaupungissa velloi lähes plus 40 astetta lämmintä... Olin kyllä juonut ettei tauti ainakaan pelkästä nestehukasta johtunut, joku kuumuuden pilaama ruoka kera sen kuumuuden oli syy tähän tilanteeseen.

Sairaalassa oli nuorehko mieslääkäri, joka vaikutti osaavalta ja pidin hänen tyylistään. Tosin yölääkäristä, vanhasta miehestä en ole ihan samaa mieltä... Jos diabeetikolla on glokoositiputuksen takia noussut verensokerit pilviin päivän aikana (aamulla ne oli kauan liian matalat), niin miksi se tonttu lekuri kielsi ottamasta insuliinia??? Se vannotti vielä yöllä huoneemme ovelle ettei saa missään tapauksessa ottaa insuliinia. Mulla on ollut diabetes ekaluokkalaisesta lähtien eli uskon itse osaavani mooonen vuoden kokemuksella arvioida insuliinin tarvettani. Mieheni koitti sanoa sille sedälle että kyllä pitää saada hieman ottaa, mutta lääkäri oli ehdoton. Sanoin miehelleni suomeksi että nyökkää sille vaan, mä otan jahka se on ulkona ja niin tein ja seuraavana aamuna verensokeri oli ihan normaali. Ei ois ollu ellen ois pistäny...

Hoitajat oli oikein ihania ja ystävällisiä. Yökkö kävi vielä aamulla kotiinlähtiessään sanomassa hyvästit meille omissa vaatteissaan. Mulle jäi mieleen niiden hoitajien käyttämät hilkat, sellaset pienet valkoset. Sen paikan siivooja tais olla pienin elämässäni näkemäni nainen... Toi mulle aamulla teetä ja lämmintä vettä suihkua varten (juu ei tullu sairaalassakaan lämmitä vettä ihan joka kraanasta...).

Maanantai-iltana tuntui vielä uudestaan, että vatsassa saattaa alkaa kiertämään. Päätä särki todella kovaa. Päänsärkylääkettä ne eivät halunneet antaa joten mieheni hieroi ohimoille tiikerirasvaa ja se auttoi ehkä pikkiriikkisen. Ripuloinnin varalta laitettiin vielä suoneen desin verran jotain lääkenestettä. Se kirveli ihan helkutisti. Kaikki neulat ja sellaiset otettiin puhtaista kertakäyttöpakkauksista vaikka eihän siellä sairaalat muuten sitä tasoa ole kuin meillä Suomessa. Se oli ihanaa, että kun sairaalahuone on yöksi maksettu, niin siellä saa olla muitakin yötä kuin pelkkä potilas yksin. Mä en ois kestäny olla siellä ilman omaa ihmistä! Niin erilaista kaikki kuitenkin oli ja kommunikointi englanniksi siinä vaiheessa oli lähes mahdotonta, kun suomenkielikään ei luistanut kun vasta yöllä jotenkuten. Ruokaa intialaisissa sairaaloissa ei tarjoilla, se pitää läheisten hakea ulkopuolelta vaikka en mä kyllä ruokaa ees kaivannu. En syöny maanantaina yhtään mitään muuta kuin puolikkaan banaanin, ajatuskin ruuasta alkoi heikottamaan ja tekemään todella pahaa. Mehu sai riittää.

Puolenpäivän maissa maksettiin osa laskusta ja loppulasku saatiin mukaan vakuutusyhtiötä varten. Sairaalassaolo ainakin Mumbaissa on yllättävän kallista. Toi kaikki tuli maksamaan melki 100€ että kerrankin on matkavakuutuksesta hyötyä. Nyt ymmärrän ettei tavallisella intialaisella ole varaa sairastaa... Sairaalalta ajelöimme hotelliimme ja saimme saman huoneen taas takaisin vaikka mieheni oli edellisen päivän aikana kerennyt käydä maksamassa edellisen yön ja hakemassa kaikki matkatavaramme sairaalaan. Koittipa tuo jopa siirtää paluulentojammekin aikaisemmaksi mutta onneks ei ollut mahdollista. En ois jaksanu matkustaa, jonotta kentällä jne ja halusin olla Mumbaissa, mä tykkään tästä kaupungista! Vielä oli siis tiistain loppupäivä aikaa viettää Mumbaissa. Mulla on jo suunnitelmakin, se piti toteutta jo eilen, mutta toi sairaalahitsiläinen sotki kaikki suunnitelmat... Huoneessa en aio maata enää tätä päivää, se on varmaa! Elämä jatkuu...