Sinä päivänä satoi hieman lunta ja oli tosi kylmä. Sinä päivänä minä elin kuin tulisilla hiilillä, en tiennyt mitenpäin olla ja mitä tehdä ja aikakin kului niin ärsyttävän hitaasti... Sinä päivänä Ranji saapui Intiasta Suomeen!

Silloin ei vielä ollut suoria reittilentoja Intiasta Helsinkiin. Ranji saapui muistaakseni KLM;llä joskus alkuiltapäivästä. Me lähdettiin häntä vastaanottamaan suurella porukalla, pikkubusilla ja tottakai videokamera mukana ;o)

Tämän postauksen kirvoitti Natalia  omilla kirjoituksillaan minut kirjoittamaan. Hän siellä laskee päiviä parhaillaan ja jotenkin osaan asettaa itseni hänen saappaisiinsa, ainakin osittain...

Nyt muistelen hellyydellä tuota armotonta odottamsen aikaa. Silloin vuoroin nauroin onnesta, vuoroin itkin toivottomuudesta ja niin pitkästä välimatkasta elämäni mieheen... Edellisestä naamatusten tapaamisestammekin oli kerennyt vieräntämään jo yli 9 kuukautta. Olimme toki tavanneet aiemminkin, mutta niistä kerroista ei ole senkummempaa kerrottavaa, tämä kun ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä juttu.

Olen viimeaikoina miettinyt noita aikoja paljonkin, kiitos Natalle. Hassua kuinka silloin mietti ettei moista karseaa aikaa toivoisi kenellekkään, niin oli hermot joskus piukassa ja niin ajatteli ettei sitä saata kestää. Nyt kun ajattelen, en vaihtaisi sitä aikaa mistään hinnasta pois ja jos voisin, niin toivoisin kaikille tuon kokemuksen, ei väliä mailla tai kansalaisuuksilla, mutta kunhan vaan kaikki saisivat kokea sen ihanuudentunteen minkä vaan pitkän välimatkan aiheuttama kaipaus ja odottamisentuska voi aiheuttaa. Ne erinäiset tunneskaalat ja kaikki, voi voi.

Laitan vielä perään pari kuvaa, jotka juuri kaivoin jostain kätköistä. Laatu ei ole parhain, mutta niinhän jotkut väittää, että parhaimmat muistot säilyy aina sydämessä...

Ylimmässä kuvassa istun lentokentällä ja aikaa koneen saapumiseen on varmaan vajaa puoli tuntia... Sen hetkistä olotilaa on vaikea kuvailla, se oli kaikkien mahdollisten tunteiden sekamelska. Toisessa kuvassa on kun herra numero jotain saapui odotushalliin tullin porteista. Olin laskunut kaikki ihmiset ja muistin mukamas loppuelämän monentenako Ranji saapui... niin silloin luulin. Noh, en näköjään muista enää ;oD (valokuva-albumista lunttasin, se oli numero 39)

Päivääkään en ole katunut tätä ratkaisua. Olen saanut maailman parhaan miehen, parhaan minulle!

2152991.jpg  Tämä oli ensimmäinen kerta elämässäni kun koin miltä tuntuu itkeä onnesta. Aiemmin olin kuvitellut että osaan vain itkeä negatiivisiä tunteita...