Höh, nyt ei enää naurata... tai toisaalta naurattaa, mutta sitten kun sattuu niin nauru kyllä loppuu. Pentu (sanon pentu nyt niin kauan kun "kotinimi" varmistuu) keksi tänään nilkkakoruni ja niistäpä riemu repesi, kissalle. Kun kävelen tai yleensäkkin seison jossain, niin pentu roikkuu kynsin hampain kummassakin nilkan korussa vuoronperään, yrittää syödä niitä ja kun ei onnistu niin alkaa hampaillaan repimään ja se kutittaa siihen asti kun kynnet tai hampaat osuu nilkkaan... Miten se nyt noikin jo kekkas? Jos ihan hurjaksi asian suhteen yltyy, niin tarttee miettiä korujen pouistamista nilkoista ensi kesään asti.

Hän on nyt sitten myös oppinut hyppäämään keittiön tuolille. Tähän asti on tyytynyt huutamaan tuolin vieressä ja yleensä sillä tavalla on päässyt syliin. Nyt kun en heti ottanut, niin piti kokeilla hyppäämistä ja piruvie, vaikka vielä suht pieni onkin niin onnistuihan se. Pian keksii siis miten pääsee pöydälle... En mä voi aina vieressäkään olla vahtimassa ettei mene pöydälle eli olkoon sitten kun en ole itse köksässä, mutta kun olen niin en anna olla pöydällä. Meillä ei ole kissat koskaan olleet tai koittaneet tulla ruokapöytään, paitsi Tiitulle annoin siihen luvan kun muualta ei enää näe ulos (Olkkarin kukkatasanteella ovat olleet, mutta sekin on kesän ajan ulkona ettei kaikki kasvit ole pitkin maita ja mantuja. On siinä tuoli ikkunan edessä, mutta eivät kai tykkää ko tuolista kun siinä ei mahdu makaamaan...). Sekin lupa tuli vasta toukokuussa. No, mitä isot edellä, sitä vissiin pienet perässä. ;o)

Kiipeilypuuhun on tutustuttu oikein urakalla ja ei se sitä ainakaan vierasta. Laati on ainoa joka hyppää heti pois jos sen sinne laittaa.

Siitä kiva tuo pentu, ettei se harrasta pennuille niin tyypillistä kynsien avulla kiipeilyä mihinkään. Mihin ei hyppäämällä pääse niin sen alla huudetaan josko joku nostaisi ystävällisesti. Sohvaa ajatellen erittäin hyvä luonteenpiirre. Toivottavasti pysyy jatkossakin kynnet irti kielletyistä paikoista. sign0111.gif

789044.jpg